Kuvittele meneväsi museoon. Jo ennen kuin astut näyttelytiloihin, kohtaat väistämättä museon henkilökuntaa. Hymyilevä ja kohtelias lipunmyyjä lukee museokorttisi, iloinen narikkatyöntekijä ottaa vastaan takkisi, ja aulassa museon työvaatteissa päivystävä henkilö vastaa viipymättä kysymykseesi wc:n sijainnista ja näyttelyn kiertosuunnasta. Näyttelyn ovella sinua tervehditään lämpimästi samalla kun lippusi tarkastetaan. Näyttelysalin puolella juttelet vielä teoksista kiireettömästi näyttelyvalvojan kanssa. Mikä ihana työpaikka heillä onkaan: päivittäin he saavat työskennellä kauniissa ympäristössä, näin upean kokoelman ja vaihtuvien näyttelyiden ympäröiminä! Kohteliaiden tervehdysten ja iloisten hymyjen takaa paljastuu kuitenkin jotain, mitä et välttämättä huomaa. Tilastojen valossa kaikista museossa työskentelevistä henkilöistä juuri avoinnapidon henkilökunta, nämä lipunmyyjät, naulakkotyöntekijät, keskusteluoppaat ja näyttelyvalvojat, ovat vuodesta toiseen muita museokollegoitaan tyytymättömämpiä työhönsä. Kamilla Billiersin tuore maisterintutkielma valottaa avoinnapidon henkilökunnan kokemuksia työstään ja sen merkityksellisyydestä.
Monet museo- ja kulttuurialalle tähtäävät työskentelevät museoiden avoinnapidossa keikkaluontoisesti esimerkiksi opintojen ohella. Alan opiskelijalle tai korkeakoulutetulle museon asiakaspalvelutehtävät ovatkin mahdollisuus saada jalka oven väliin ja työllistyä edes jollain tavoin omalle alalle, verkostoitua ja päästä jopa etenemään kohti vaativampia tehtäviä. Suurten, ympärivuotisesti auki olevien museoiden avoinnapidon henkilökuntaa haastattelemalla ja heidän kokemuksiaan työstään kartoittamalla on kuitenkin selvinnyt, että avoinnapidossa työskentelee suuri joukko todella ammattitaitoista väkeä, joista kaikilla ei edes ole aikomusta siirtyä avoinnapidosta toisenlaisiin tehtäviin.
Vaikka henkilökunnalla on usein erittäin kattavasti taide- ja kulttuurialan koulutusta ja työkokemusta, ei avoinnapidon yksinkertainen perustyö lipunmyynnissä tai vaatenaulakolla mahdollista oman osaamisen hyödyntämistä juurikaan. Lisäksi varsinkin pidempään avoinnapitotyötä tehneille muodostuu myös työkokemuksen kautta sellaista osaamista ja hiljaista tietoa, jota on vaikea sanoittaa, ja josta esihenkilöilläkään ei ole välttämättä tarkkaa käsitystä. Avoinnapidon henkilökunnan ammattitaito rakentuu kokemuksen myötä kehittyneestä, erityisestä tavasta käyttää kehoa ja aisteja, herkkyydestä olla läsnä tilanteille, museotilalle ja kävijöille, kyky havaita se, millaista palvelua kukin asiakas kaipaa ja taito ennakoida mahdollisia riskejä näyttelytilassa. Mielekkäintä antia työssä ovat ihmisten väliset kohtaamiset niin yhteisiä kiinnostuksen kohteita omaavien, avarakatseisten kollegoiden kuin itselleen mieluisaan museoympäristöön tulleiden, taiteesta, tieteestä ja kulttuurista innostuneiden kävijöiden kanssa. Niille asiakaspalvelijoille, jotka pitävät myös opastettuja kierroksia, saattaa oman asiantuntijuuden hyödyntäminen ja vahvistaminen myönteisessä vuorovaikutustilanteessa olla työn todellinen suola, rutiininomaisten suorittavien tehtävien puolestaan näyttäytyessä pakollisena pahana.
Henkilökunnan oma kokemus on se, että paitsi esihenkilöille myös asiakkaillekin saattaa olla epäselvää mitä avoinnapidossa osataan. Avoinnapitotyön eri osaamisalueet tulisikin nykyistä paremmin tunnistaa ja tunnustaa. Yhtäältä asiakkaat saattavat odottaa syvällistäkin tietoa näyttelyiden teemoista, joihin lipunmyyjää ei välttämättä ole juuri perehdytetty, toisaalta rekrytointivaiheessa onkin saatettu hakea museoon vain oma-aloitteista asiakaspalvelijaa, vailla museoalan koulutusta tai osaamista. Ehkä osin ristiriitaisten odotusten vuoksi ja osaamisen sanottamisen puutteesta johtuen museoalalla vallitsee hierarkia, jossa esimerkiksi kokoelmiin ja näyttelyihin liittyvää työtä saatetaan pitää ”oikeampana museotyönä” kuin muita museoalan työtehtäviä. Kommunikaatiota museon eri ammattiryhmien sekä työntekijä-esihenkilö -tason välillä olisikin kehitettävä osallisuutta vahvistavin menetelmin. Ainakin avoinnapidon henkilökunnan edustajien parista löytyy paljon potentiaalia sekä halua oman työnkuvan kehittämiseen ja koko museon henkilökunnan muodostamaan yhteisön vahvistamiseen vuorovaikutuksellisesti ja hierarkioita purkaen.
FM Kamilla Billiersin kansatieteen alan maisterintutkielma “Saa ihmiset viihtymään ilman sirkustemppuja”. Museoiden avoinnapidon henkilökunnan kokemuksia työstään ja sen merkityksellisyydestä (2023) sai Seurasaarisäätiön Emil ja Lempi Hietasen rahaston tutkimusstipendin vuonna 2019.