Suomalaisia kansallispukuja on tuuletettu kesän aikana vapaamuotoisissa piknik-tilaisuuksissa eri puolilla maata. Tänä vuonna jo 11. kerran. Helsingissä kansallispukuja on totuttu näkemään Seurasaaressa kansantanssijoiden tai museo-oppaiden yllä sekä juhannusaattona yleisön keskuudessa jo yli sadan vuoden ajan. Saareen siirretyt 1700- ja 1800-lukuja edustavat talot oikeastaan kaipaavat seurakseen ihmisiä samaa aikaa muistuttaviin asuihin pukeutuneena. Myös ulkomaiset matkailijat ihastelevat kansallispukujen käyttöä museosaaressa, onhan saari omanlaisensa suomalaisuuden näyteikkuna pääkaupungissa.
Seurasaaren yhteys kansallispukujen käyttökulttuuriin ja tutkimushistoriaan on kiinteä. Yksi syy lienee se, että ulkomuseotoimen haltijoista intendentit FT Hilkka Vilppula (1913-1980) ja FT Toini-Inkeri Kaukonen (1913-1994) olivat aktiivisia pukututkijoita. Molemmat suunnittelivat noin 30 naisen ja miehen kansallispukua ja osallistuivat vuonna 1978 perustetun Kansallispukuneuvoston tai -raadin toimintaan. Hilkka Vilppula tutki etenkin Hämeen, Satakunnan ja Pohjanmaan ja Toini-Inkeri Kaukonen laaja-alaisesti eri maakuntien pukeutumista. Vuonna 1985 ilmestynyttä Toini-Inkeri Kaukosen kirjoittamaa Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut pidetään yhtenä hänen pääteoksenaan.
Pukukulttuurista oli niin ikään kiinnostunut Seurasaaren ulkomuseon perustaja, arkeologi ja kansatieteilijä Axel Olai Heikel (1851-1924). Rakennustutkimusten ja arkeologisten töiden ohella hän selvitti muun muassa Tyrvään kihlakunnan vaatetusta 1880-luvulla, mutta oli erityisen kiinnostunut suomalais-ugrilaisista pukujen ornamenteista ja ompelukirjonnasta. Axel Olai Heikeliä pidetään lisäksi yhtenä pukuarkeologiamme käynnistäjänä, sillä hän julkaisi J. R. Aspelinin Mikkelin Tuukkalassa vuonna 1886 suorittaman kalmistokaivauksen kuvallisen esineluettelon, tarkoituksenaan rekonstruoida rautakautinen puku löytöjen perusteella.
Kansallisuutta edustavana työasuna kansallispukuja on käytetty museoiden lisäksi kahviloissa ja ravintoloissa. Kansallispukuisia tarjoilijoita on nähty ainakin Karlbergin kartanossa Aulangolla ja Kolin matkailumajalla 1930-luvulla sekä Kalevalaisten Naisten ravintola Kestikartanossa 1960-luvulla. Savonlinnan oopperajuhlilla istumapaikkojen opastajat pukeutuvat yhä kansallispukuihin. Motiivi mainituissa esimerkeissä lienee matkailun ja sen vetovoimaisuuden edistäminen.
Kansallispukumalleja on Suomessa useita satoja, ja niitä on valmistettu yli 130 vuoden aikana tuhansittain. Suomen kotiseutuliiton historiikissa kerrotaan, että vuonna 1982 valmistui peräti 18 000 kansallispukua. Laajamittaisesta harrastuksesta kertoo se, että kansallispukujen valmistus lisättiin Elävän perinnön kansalliseen luetteloon Suomessa vuonna 2017. Luetteloon pääsy kertoo paitsi arvostuksesta kansallispukujen valmistusta ja niiden käyttöä kohtaan, myös harrastuksen vakavuudesta. Nykyään kansallispukuja saatetaan myös tuunata tai pukujen eri osia käyttää irrallaan kokonaisuudesta. Tuunaamisesta on oikeastaan syntynyt uusi perinne, sillä sen harjoittaminen on suosittua. Raitojen mallikertoja painetaan kankaille ja käytöstä poistetuista puvun osista valmistetaan yksilöllisiä asuja, käsilaukkuja, sormuksia ja jopa kasvomaskeja. Näin perinne elää ja kulttuuriperintö kulkee mukana arjessamme uudella tavalla.
Kansallispukumallien kokoamistyötä tehdään nykyisin Suomen kansallispukukeskuksessa kansallispukuraadin myötävaikutuksella, ja eri pitäjien malleja valmistetaan aina yhteisöjen aloitteesta. Aiemmin suunniteltuja kokonaisuuksia saatetaan lisäksi tarkistaa ja täydentää uusilla puvun osilla. Parhaillaan on esimerkiksi vireillä suunnitelma Rauman seudun tarkistetun kansallispuvun toteuttamiseksi. Näyttäisi siis siltä, ettei pääkaupungin sivistyneistön parissa alkanut kansallinen pukuharrastus ole laantumassa.
Entä keitä sitten ovat otsikossa mainitut älykkäät tytöt? Lainaus viittaa sata vuotta sitten käytyyn keskusteluun, kun ilmeni, etteivät kaupunkilaisnaiset osanneet ommella vaativia karjalaisia kirjailuja ilman ohjeita. Olivatko siis muistinsa varassa kirjontoja tehneet maalaisnaiset jollakin tapaa älykkäämpiä käsitöiden tekijöitä kuin kaupunkilaisnaiset? Mene ja tiedä. Suomen Käsityön ystävien pyynnöstä apuun riensi kuitenkin Axel Olai Heikel julkaisemalla suomalais-ugrilaisia ornamentteja sisältävän ohjekirjan selityksineen. ”Niiden [= kirjontamallien] avulla jokainen ilman mitään vaivaa voi sovittaa nuo kauniit mordvalaiset kuosit siihen käytännöllisempään ja helpompaan tekotapaan, jota meillä käytetään”, kerrottiin julkaisun mainospuheessa.
Aila Nieminen