Juhannuksen vietto eri tapoineen on elävää, aineetonta kulttuuriperintöämme.
Tunnelmallisin aattoillan tavoista lienee kokonpoltto. Kokkoja poltetaan vakiintuneilla paikoilla, usein vesien äärellä ja kallioilla. Tavan yleisyydestä kertovat lukuisat kokko- ja juhannuskallioiksi nimetyt paikat, joita Kotuksen nimiarkistossa on yli 500. Valtaosa näistä sijaitsee Itä-Suomessa, mutta myös pääkaupunkiseudulta tunnetaan juhannus- ja kokkokallioita.
Juhannuskokon poltto on osa eurooppalaista tapaa polttaa kevättulia vuotuisjuhlien aikaan. Tavan arvellaan kantautuvan rautakaudelta asti, jolloin maanviljelys vähitellen vakiintui maassamme. Tulien polton tarkoituksena oli varmistaa tulevan vuoden sato ja hyvinvointi. Tuli on elementti, jolla uskottiin olevan puhdistavaa ja elämää sisältävää voimaa. Karjalankannakselta tunnetaan erityinen kokkotyyppi, joka ansaitsee poikkeavuutensa vuoksi esittelyn.
Yksi kirjallisista kuvauksista löytyy vuonna 1865 ilmestyneestä J. Saleniuksen teoksesta Kokoista ja kokkowalkeista Walkjärvellä. Salenius kertoo kokon rakentamiseen ja polttamiseen liittyvistä yksityiskohdista sekä enteistä sääripuiden kaatumisen yhteydessä.
”Jo pari wiikkoa ennen Juhannusta paimenet rupeavat kuiwia kantoja terwaksia kokkopaikoille wetämään sekä karsituista koiwurangoista tehdyt sääripuut pystyttämään. Niitä pannaan neljä joka kokkoon ja niiden wäliin sitte ladotaan kupeille pilkotuita puista, sisään kämäriä niin paljon kuin waan mahtuu. Kokon latwassa sääripuut owat yhteen köytetyt: niiden päähän heitetän wähän lehdeksiä, jotka näyttäwät kuin pystyyn sidottu wasta ja joita teltuksi kutsutaan. Muodoltaan nämä kokot owat nelisnurkkaiset, korkeat ja hoikkaläntäiset kuin tornit. Ne rakennetaan yhteen riwiin, ensimmäiseksi korkein kokko, sitte toiset peräkkäin korkeuttansa myöden, niin että pieniä tehdään riwin wastaiseen päähän. Kuta useampi kokko mäen kukkulalta kohoaa, sitä kunniallisempana ja parempana paimenet sitä pitävät. Sen tähden niitä onkin wälistä wiisi yhdellä ahteella. Wähän syrjästä toisista on Hawu-kokko, joka viimeiseksi palaa, räiskää.”
”Kaikki kokot piiritettin aitauksella; sitä tehdään tawallisesti maahan pystyyn pistetyistä kepeistä, joiden wäliin tuohinauhoja wiritetään; joka toisen kepin päähän pannaan wihko. Toiset panevat kepit ristikkäin.”
”Jos joku sääripuu jääpi palamatta seisoalle, haukutaan kylän tyttöjä wanhoiksi piioiksi; nuoret kylänmiehet, pitäen heidän puoltansa, polttawat tahi kaatawat ne wiimein maahan. Wihowiimeiseksi poltetaan hawukokko sekä ruunu.”
1930-luvulla Valkjärvellä ja Muolaassa perinnettä kerännyt kansatieteilijä Tyyni Vahter tallensi identtisiä tietoja kokkojen rakentamisesta.
”Seärkokko rakennettiin neljän pystypuun eli säären varaan, rakentajina olivat paimenet. Sääret muodostuivat 8-9 m korkeista tuoreista männyistä, joiden latvaan jätettiin karsimaton telttu. Itse kokko rakennettiin haloista, jotka ladottiin ristikolle, ja keskelle jäänyt tyhjä tila täytettiin kuivilla risuilla eli kämärilä. Säärien latvukset sidottiin vitsalla tai rautalangalla yhteen. Sytyttäminen tapahtui ylhäältä käsin. Joku paimenpoika kiipesi kokon latvaan mukanaan tuohivihko eli piruke, jonka hän siellä sytytti ja pisti säärien risteykseen. Säärien kaatumisesta ennustivat paimenet, joilla jokaisella oli nimikkosäärensä, naimaonnea.”
Muistitieto säilyi aina 1970-luvulle asti, jolloin lapsuudenaikaista juhannustaan muisteli Seurasaarisäätiön edustajille Valkjärvellä syntynyt Arvo Sihvo.
”Ensin istutettiin neljä säärtä maahan iskettyyn reikään. Sääret olivat tuoreita sakeassa metsässä pitkäksi kasvaneita käsivarren paksuisia koivuja. Säärien istutuksen jälkeen pantiin kaksi paksumpaa puuta maata vasten ja niiden päälle alettiin latoa ristiin näitä aikaisemmin kuivumaan katkottuja kokkopuita. Sisäpuoli täytettiin havuilla, risuilla, tuohen käppyröillä, kuivuneilla lehdeksillä ja tervaksilla, joita pienittiin tervaskannoista.”
Korkea säärikokko tunnettiin Valkjärven lisäksi ainakin Kivennavalla, Muolaassa, Sakkolassa, Uudellakirkolla ja Metsäpirtin Vaskealassa. Juhannusjuhlien vetonauloiksi säärikokot nousivat toisen maailmansodan jälkeen karjalaisten evakkojen myötävaikutuksella. Niitä poltettiin esimerkiksi Viertolan pienviljelysopiston oppilaskunnan toimesta Hyvinkään Pilliniemessä vuosina 1947–1991. Myös Seurasaaren juhannusvalkeilla on säärikokkoja poltettu 1970-luvulta lähtien. Covid-19 pandemia estää juhannusjuhlan järjestämisen Seurasaaressa tänä vuonna, mutta toivoaksemme tilanne on kokonaan toinen ensi vuonna.
Oiken hyvää juhannuksen odotusta!
Aila Nieminen