Juhannusviikonlopun keskeisin keskustelun aihe liittyi juhannuskokkojen polttamiseen, sillä suuri osa eteläistä ja keskistä Suomea oli asetettu metsäpalovaaran alaiseksi alueeksi. Keskustelua siivitti joulukuun lopussa hyväksytty uusi pelastuslaki (1353/2018), jonka tavoitteena on parantaa ihmisten turvallisuutta ja vähentää onnettomuuksia. Lain 2:n pykälän 6:nessa momentissa todetaan yksiselitteisesti, ettei nuotiota tai muuta avotulta ”saa sytyttää Ilmatieteen laitoksen antaman metsä- tai ruohikkopalovaroituksen aikana tai jos olosuhteet kuivuuden, tuulen tai muun syyn takia ovat sellaiset, että metsäpalon, ruohikkopalon tai muun tulipalon vaara on ilmeinen”.
Nuotiolla tai muulla avotulella tarkoitetaan myös vuotuisten juhlapyhien yhteydessä rakennettuja kokkoja.
Lisäkeskustelua herättivät lain eri tulkinnat. Helsingin Seurasaaressa lain määräys on ymmärretty siten, että mikäli tarvittavat varotoimenpiteet tulen leviämisen estämiseksi on varmistettu, ei palon vaaraa yksiselitteisesti ole. Tulen leviäminen Juhannusvalkeilla on estetty jo vuosien ajan rakentamalla iso kokko merelle mahdollisten kipinöiden leviämisen vuoksi, kastelemalla rantakaislikkoa etukäteen ja siten, että yhteistyötä tehdään paikallisen pelastusviranomaisen ja vapaapalokuntien kanssa konkreettisesti kokkojen polton yhteydessä. Lisäksi on tarkkailtu säätilan muutoksia ja tuulen suuntaa aattoillan aikana. Näin suunniteltiin tehtävän viime viikollakin, jotta kulttuurihistoriallisesti arvokkaan museosaaren ja saareen saapuvan kansainvälisen yleisön turvallisuus olisi varmasti taattu. Yllätys olikin suuri, kun saimme aaton aattona kuulla, ettei lain tulkinnalle ole vaihtoehtoja ja että lain kielto on kaikkialla ehdoton metsäpalovaroituksen aikana.
Ilmastonmuutos ja sateettomat keväät asettavat meidät nyt uuden tilanteen eteen, mikäli kevätkuivuus on vuosittain uusi normaali. Miten käy suomalaisen kokkoperinteen?
Keskikesän juhlinnalla on Suomessa vuosisataiset perinteet. Juhannuskokon polton arvellaan periytyvän rautakaudelta saakka ja liittyvän kaskeamiskulttuuriin, sillä tapa on alkuaan itäsuomalainen. Juhla tunnettiin Itä-Suomessa aiemmin Ukon juhlana. Ukko oli säiden jumala, jolle tuli uhrata suotuisten säiden ja hyvän sadon saamiseksi. Kokon polttoon liittyi riittejä, jotka ohjasivat aattoillan kulkua. Esimerkiksi kokolle menoa pidettiin entisaikaan niin tärkeänä, että sieltä pois jääminen koettiin vahingoittavan koko yhteisön onnea. Tapana oli viedä kokolle oma oksa tai kokkomuna, jota sitten haudottiin kuumassa tuhkassa. Kokon sytytti kyläyhteisön tietäjä tai kylän vanhin ja joidenkin tiedonantojen mukaan tuli sytytettiin kitkatulella eli hankaamalla kahta puuta yhteen tai tuluksia iskemällä. Kokon palamistavasta on luettu enteitä ja tulen/savun ylitse voitiin myös hyppiä.
Seurasaaressa on juhannusperinteitä vaalittu Seurasaarisäätiön toimesta yli kuusikymmentä vuotta. Tapahtuma on yksi vanhimmista säännöllisesti järjestetyistä kesätapahtumista Suomessa ja sen merkitys Seurasaaren tunnettuudelle ja pääkaupungille on suuri. Juhlan tarkoituksena on ollut alusta asti tuoda urbaaniin kaupunkiin ripaus maaseudun perinnettä, jotta kaupunkilaisetkin voivat tuntea olevansa osa vuosisatoja kestänyttä jatkumoa. Arvokas museosaari asettaa juhlan järjestäjälle toki tiukat rajat, mutta luo samalla ikiaikaisen tunnelman kulttuuriperinnettä arvostavalle yleisölle.
Juhannusaattoyönä sain Seurasaaren järjestysmiehiltä kuulla pelastuslakia ja metsäpalovaroitusta rikotun eri puolilla maata. Näin tekivät yksittäiset kansalaiset muun muassa Kangasalla, Kouvolassa ja paikoin Helsingissäkin. Sen sijaan Seurasaaren juhannusvalkeille, kansainväliseen ja valtakunnalliseen kokkojuhlaan, usean päivän ajan rakennetut perinnekokot olivat ensimmäistä kertaan lähes 70 vuoteen aattoiltana vain näytteillä. Kokot purettiin juhannusviikonlopun jälkeen yli 40 vuotta Seurasaaressa kokkoja rakentaneiden tulityökortin omaavien kokkomestareiden, kansainvälisen yleisön ja järjestäjien harmiksi. Muualla Suomessa eskaloituneet tapahtumat voidaan lukea eräänlaiseksi kansalaistottelemattomuudeksi, sillä kansalaiset kokivat ehdottoman avotulikiellon vievän heiltä keskikesän viettoon liittyvän ”juhannusilon”.
”Juhannuksen vieton kieltäminen” ei ole maassamme uutta. Vanhin kirjallinen tieto tulien poltosta tunnetaan Varsinais-Suomesta, Turusta vuodelta 1649. Kyseessä on ruotsalaisen ylioppilaan Petrus Magnus Gylleniuksen päiväkirja, jossa kirjoittaja kuvailee nuorison aattoillan viettoa Kupittaalla, Pyhän Johanneksen lähteellä. Gylleniuksen kertoman mukaan turkulaiset vaelsivat lähteelle uhraamaan, leikkimään ja kisailemaan viranomaisten kielloista ja maistraatin paikan päälle määräämästä vartijasta huolimatta. Kiellon ydin tässä tapauksessa lienee myös uhraaminen, jota viranomaiset pitivät pakanallisena riittinä.
Suomalaiseen juhannuksen viettoon liittyy toinenkin kansalaistottelemattomuuden anekdootti. Vuodelta 1734 löytyy asetus, joka kieltää kansaa rakentamasta pihoihinsa huvimajoja keskikesän aikaan. Oheistakaan lainsäätäjän kieltoa ei ole noudatettu kovin tunnollisesti, sillä tapa koristaa ovia ja portin pieliä tuoreilla koivuilla elää vahvana.
Kansalaistottelemattomuutta tapahtuu ja on tapahtunut monella yhteiskunnan ja kulttuurin saralla. Varhaisesta tottelemattomuudesta on kirjoittanut muun muassa kansatieteilijä Teppo Korhonen. Hän kertoo suurpetojen yhteisölliseen metsästykseen liittyvässä tutkimuksessaan 1600- ja 1700-luvulla eläneestä ja niskoittelevasta rahvaasta, joka piti viranomaisten säätämiä maalakeja pilkkanaan. Laiminlyöntejä tapahtui keväällä ja syksyllä suurpetojahdissa, joihin talonpojat eivät syystä tai toisesta halunneet osallistua. Niinpä esivallan puolesta säädöksiä valvomaan asetettiin erityinen jahtivouti. Osallistumattomuus suurpetojahtiin oli ”ajoittain jopa niin yleistä ja mittavaa, että niitä voidaan pitää osoituksena aikansa kansalaistottelemattomuudesta”, kirjoittaa Korhonen.
Kirjallisuudesta tunnemme kuvitteellisessa eteläisessä Hämeessä asustaneet Jukolan seitsemän veljestä Juhanin, Tuomaksen, Simeonin, Timon, Aapon, Laurin ja Eeron, jotka Lukkarin väkitupaan ja kouluun jouduttuaan tunsivat olonsa vähitellen epämukavaksi. ”Aapiskourat avattuina kourissa, harjoittelivat he lukua hartaasti, hikisillä otsilla. Mutta, vain viisi poikaa nähtiin istuvan penkillä pöydän takana”, sillä Juhani ja Timo istuivat häpeänurkassa. Lukuinnon laantuessa ja epämieluisaan asemaan jouduttuaan veljekset ”viskasivat itsensä lopulta akkunasta mäelle ja juoksivat nopeasti yli lukkarin perunapellon”. Aleksis Kiven kirjoittama kuuluisa kouluretki on mitäpä muutakaan kuin klassinen esimerkki kansalaistottelemattomuudesta tai kansan oikeustajun mukaisesta tulkinnasta lukutaitopakkoon liittyen.
Niin ikään kansan- ja kansallispuvuista kiinnostuneet tietävät miten viranomaiset ja kirkko pyrkivät parhaan kykynsä mukaan ja lukuisilla ylellisyysasetuksilla ohjaamaan kansaa pukeutumaan ”oikein” 1600- ja 1700-luvulla. Puhuttiin säädynmukaisesta pukeutumisesta, jonka tarkoituksena oli erottaa rahvas säätyläisistä. Rahvaalta kiellettiin liiallinen pukukomeus, jolla tarkoitettiin kankaan laatuja, kuten silkkiä ja samettia, tai nappien lukumäärää vaatetuksessa tai vaikkapa pukuparren värejä. Rahvaan värinä sallittiin saranharmaa, kun taas punainen oli sotilassäädyn ja musta papiston tunnusväri. ”Samettilackeja/Hufwoja, Muffeja wli Wantuhita ei mahda yhteinen Cansa ja Palcka Wäki kanda. Kärpän nahat/Sobelit ja mustat ketut tulevat yhteiselle Cansalle ja Palckawäelle kieltyxi canda eli pitä”. Mikäli ylellisyysasetuksia ei noudatettu, seurasi lain rikkojaa rangaistus. Monet pukeutumiskiellot jäivät ajan myötä tehottomiksi, vaikka asetusten tarkkailu jatkui aina 1800-luvulle saakka.
Muistamme ehkä myös ajan, jolloin Euroopan unioni uhkasi lopettaa tervan polton Suomessa 2000-luvun alussa. Syynä olivat haitalliset puunsuoja-aineet, jotka asettivat tervan käytön vaaranalaiseksi biosidien vuoksi. Kiellon ansiosta olivat monet museorakennukset, puuveneet ja kirkkojen paanukatot tuhoutumisvaarassa, sillä ne säilyvät hyvänä vain mäntytervan ansiosta. Syntyi Pelastettakoon terva-hanke, jonka ansiosta ryhdyttiin toimenpiteisiin kiellon kumoamiseksi ja tervan saannin turvaamiseksi. Kiista päättyi onnelliseen ratkaisuun, sillä tervaperinne jatkuu Suomessa EU:n poikkeusluvalla.
Kansan oikeustaju ei aina kohtaa viranomaisten säädösten tai määräysten kanssa, olipa sitten kyseessä mainitut esimerkit pukeutumisesta, suurpetojahdista tai kansallisesta kokkoperinteestä. Ei ole ihme, että
kansan suussa tunnetaan lyhentynyt sananlasku Olaus Petrin tuomarinohjeesta: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan.”
Entä mitä tapahtuu vuotuiselle keskikesän juhlinnalle ilman maagista tulta ja tulen voimaa? Syntyykö kansanliike kokkojen polton turvaamiseksi? Perustaako jokin taho kansalaisadressin, jossa 50 000 suomalaista vaatii ja toivoo lakiin muutosta, jotta kokon polttaminen sallitaan, mikäli paikallinen pelastusviranomainen sen hyväksyy ja sallii? Millainen lakimuutos sitten yksinkertaisimmillaan voisi olla tai millainen tarkennus lakiin voitaisiin lisätä? Esimerkiksi seuraavanlainen: Nuotiota tai muuta avotulta ei saa sytyttää Ilmatieteen laitoksen antaman metsä- tai ruohikkopalovaroituksen aikana, ellei paikallinen pelastusviranomainen anna lupaa avotulen tekoon, …
Ajankohtainen ja avoin kysymykseni kuuluu: onko lain valmistelu kenties ollut puutteellista tai keskeneräistä? Onko lain valmistelussa otettu huomioon paikallisten pelastusviranomaisten osaaminen ja tilanteen arviointikyky poikkeustapauksissa? Mikäli näin ei ole, vaarassa on monisatavuotisen elävän kokkoperinteen taantuminen ja pahimmassa tapauksessa keskikesän juhlinnan muuttuminen. Tätäkö me oikeasti tahdomme? Saamani palautteen ja käymieni keskustelujen perusteella toivon henkilökohtaisesti, ettei näin suinkaan ole ja ettei ikiaikainen kokkoperinne Suomessa sammuisi.
Aila Nieminen
toiminnanjohtaja
Lähteet:
Lehtinen, Ildikó & Sihvo, Pirkko 2005. Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto.
Korhonen, Teppo 2017. Sietokyvyn rajat – varhaista kansalaistottelemattomuutta suurpetojen metsästyksessä. Teoksessa Rajaamatta. Etnologisia keskusteluja. Ethnos-toimite 20.
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä. Kolmas luku. 25.6.2019. https://fi.wikisource.org/wiki/Seitsem%C3%A4n_veljest%C3%A4:_Kolmas_luku
Sarmela, Matti 2007. Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2. Helsinki.